Iso vesi

Helatorstaina menimme Meren äärelle. Siellä oli valtavasti hiekkarantaa ja lammikoissa kiva juosta. Tuuli oli kuitenkin kylmä, ja lähdimme bongaamaan niittysuohaukkaa (Circus pygargus). Se on harvinainen petolintu. Ensin näimme koiraslinnun kaukaa. Se on lokinnäköinen hoikka harmaa lintu. Kävin välillä rantaniityllä keräämässä rentukoita (Caltha palustris) Ukille kun vanhemmat katsoivat lintutornissa kaukoputkella. Sitten se koiras tuli ihan lähelle lentelemään ja ruskea naaras seurasi perässä. Naaras oli suojavärityksestään huolimatta helppo huomata kun se piti piiskuttavaa ääntä. Välillä se laskeutui heinikkoon keräämään ruohoa pesäänsä varten. Samaan aikaan korkealla taivaalla lensi vielä toinenkin niittysuohaukkanaaras. Niiitysuohaukka oli minun kolmassadas maailmanpinnani!

Tornin vierestä ruovikosta kuului välillä hassua narinaa. Ruisrääkkä (Crex crex) narisi siellä kuin mikäkin hapankorppu. Isä sanoi että se on niin hyvä naamioitumaan että rääkkää on mahdotonta nähdä, mutta retkellä mukana ollut Emmaliisa-täti meni ruovikkoon ja näki vilahduksen linnusta.

Seuraavana päivänä kävelin Äitin ja Isän kanssa kivikkorannalla ja keräsin taskuihin rannalle ajautuneita simpukoita: pieniä valkoisia liejusimpukoita (Macoma balthica), isoja valkoisia hietasimpukoita (Mya arenaria), uurrekuorisia sydänsimpukoita (Cardium lamarcki) ja mustia sinisimpukoita (Mytilus trossulus).

Rantalehdossa oli kummallisia "pullokasveja": viimevuotisten puna-ailakkien (Silene dioica) siemenpulloissa oli sisällä pieniä mustia jyviä. "Istutin" niitä rantametsään.

Kolmantena päivänä kävelimme Niemeen. Siellä oli paljon lintuja, tavallisten merihanhien (Anser anser) joukossa valkoposkihanhia (Branta leucopsis) ja hassunnäköinen intianhanhikin (A. indicus). Pikkulepinkäinen (Lanius collurio) lauloi ja löysimme rantasipin (Actitis hypoleucos) pesän (munat näyttivät ihan vauvaperunoilta). Mutta minua kiinnosti huomattavasti enemmän se että rantalehdoissa kasvoi kamalan paljon ketunleipää! Lisäksi rantaniityillä kasvoi isoa niittysuolaheinää (Rumex acetosa) ja pienempää ahosuolaheinää (R. acetosella). Kaikki kolme ovat suolaisia, koska niissä on oksaalihappoa. Muurahaisenpissa eli muurahaishappo muuten maistuu samanlaiselta. Rannalla kasvoi myös isomaksaruohoa (Sedum telephium), joka ei ole niin suolaista, vaan maistuu ihan salaatilta. Aloin nimittää sitä maksamakkaraksi. Nälkä ei siis tullut. Sitten sieltä löytyi vielä yksi tupsu morsinkoa (Isatis tinctoria). Sen lehdet ovat niin väkevän nauriin makuisia, ettei niitä voi syödä kuin yhden. Vain sellaisia kasveja saa syödä, joista tietää että ne eivät ole myrkyllisiä. Kasveja on kiva opetella kun niitä voi syödäkin.

Sitten palasimme kotiin. Nukuin melkein koko matkan.

Kuikkajärven ympäriajo

Perjantaina minulta vedettiin pois kaksi hammasta kun olin edellisenä iltana kaatunut pahasti rappusissa. Se sattui kamalan paljon, mutta tunnin kuluttua ei enää sattunut paljon yhtään, koska sain puudutusainetta. Lähdin Isän kyytissä pyöräilyretkelle järven ympäri ja unohdin koko hammasjutun.

Alkumatkassa on hiekkaharju, josta on hakattu metsää. Siellä on risukkoista, tylsää ja kompastuu helposti.

Mutta sitten tie menee tiheään metsään. Se kapenee ja ohittaa syviä suppakuoppia. Osassa niistä kasvaa vanhaa kuusimetsää - eli ketunleipätyypin kuusikkoa. Ketunleipä on herkullista. Kerran söin niitä niin paljon, että maha tuli kipeäksi. Toisissa supissa on pohjalla pieni suoaukio.

Järven takaa lähtee kaksi puroa. Toinen virtaa Kuikkajärvestä pois ja toinen tulee suoraan maan sisästä. Se on harjusta loriseva lähde, ja siitä voi juoda hyvää kylmää vettä. Lähteelle johtaa kuluneita polkuja. Jotkut lähimökit hakevat juomavetensä sieltä.

Järvestä lähtevän puron rannalle on tuotu pieni siipiratas ja puroon laitettu vesikouru. Siipirattaan voi pistää kourun päähän ja sitten katsella kun virtaava vesi pyörittää ratasta.

Retkellä pitää aina olla mukana kiikarin ohella vesipullo ja tietysti suklaapatukka. Vanhemmat pitävät aina muovista vesipulloa pakastimessa (lasinen ei kelpaa, koska se särkyy). Silloin retkellä on koko ajan kylmää juotavaa mukana kun se jää sulaa, eikä olla riippuvaisia lähteistä. Tärkeätä on että pullossa on vyötärö, josta sen saa retkihihnalla kiinnitettyä kassiin taikka vaikka polkupyörään. Metsässä kylmä vesi maistuu valtavan hyvältä - suklaapatukasta puhumattakaan.

Vuokkoja

Äitienpäivänä Isä herätti minut aikaisin. Keräsimme pihalta kimpun valkovuokkoja (Anemone nemorosa) Äitille. Tällä kertaa pistimme ne maljakkoon. Alkuviikolla olin kerännyt Äitille samanlaisen kimpun ja vienyt sen hänen yöpöydälleen. Kun Äiti tuli töistä, hän ihmetteli että mitä ihmeen naatteja täällä pöydällä on.

Pihassa kasvaa myös sinivuokkoja (Hepatica nobilis), mutta niitä emme kerää koska niitä on niin vähän. Viime viikolla Isä näytti minulle valkoisia sinivuokkoja. Minusta ne kyllä olivat valkovuokkoja, ei niissä ollut yhtään sinistä! Lehdistä ne kuitenkin erottaa: valkovuokon lehdet ovat liuskaiset, sinivuokolla vähän samannäköiset kuin ketunleivällä. Sinivuokon lehtiä ei kuitenkaan saa syödä sillä ne ovat myrkyllisiä.

Yhden naapurin pihalla kasvaa keltavuokkoja (A. ranunculoides). Ne ovat ihan valkovuokon näköisiä, mutta keltaisia.

Torstaina kävimme katsomassa kylmänkukkia (Pulsatilla patens). Ne ovat isoja karvaisia "sinivuokkoja". Vanhemmat aina huutavat kun menen niiden lähelle. Tykkään kerätä kukkia, mutta kylmänkukat ovat Suomessa kamalan paljon harvinaisia ja rauhoitettuja.

Lähimetsässä kasvaa myös kangasvuokkoja (P. vernalis). Ne ovat kuin isoja karvaisia valkovuokkoja. Paitsi että tänä vuonna siellä kukkii vain yksi. Sen lähellä kasvaa kangasvuokon ja kylmänkukan risteytymäkin. Se risteytymä on väriltään niiden kahden väliltä, vaaleansininen.

Äitienpäivänä kävimme bongaamassa alppivuokkoja (Anemone trifolia). Bongaaminen tarkoittaa sitä kun mennään katsomaan sellaista eläintä, kasvia tai sientä, jonka joku muu on jo löytänyt. Alppivuokko oli aivan valkovuokon näköinen. Äitin mukaan sen lehti on kuitenkin vähemmän liuskainen, mutta kun siellä oli paljon myös valkovuokkoja ja vieläpä alppi- ja valkovuokon risteytymiä, minä sanoin niitä kaikkia valkovuokoiksi ja keskityin syömään ketunleipiä. Se oli ensimmäisiä kasveja joita opin tuntemaan. Olin silloin puolitoistavuotias.

Soman lyhyt historia

Ensimmäinen havaitsemani lintu oli talitiaispariskunta (Parus major), joka toisena elinpäivänäni tuli tiitittämään synnytyssairaalan ikkunalle. Sadannen lintulajini - valkoposkihanhen (Branta leucopsis) näin kolmen kuukauden ikäisenä. Yksivuotiaana minulla oli 104 lintua. Nyt listallani on 296 pinnaa, joista Suomessa nähtyjä tai kuultuja on 171. Kahdessadas lintuni oli pikkusirri (Calidris minuta) toukokuussa 2004 Kreikassa.

Olen siis ollut vanhempieni kanssa luontomatkoilla myös ulkomailla: Italiassa, Kreikassa, Thaimaassa ja viimeksi Etelä-Afrikassa.

Itse opin tuntemaan lintuja kaksivuotiaana: kevätiltaisin pihaamme tuli aina mustarastas (Turdus merula) matoja tonkimaan, ja se oli helppo oppia tuntemaan. Talvella tunsin lintulaudalta sinitiaisen (Parus caeruleus) ja punatulkun (Pyrrhula pyrrhula). Kolmivuotiaana aloin oppia lintuja äänenkin perusteella: sinitintti pesi pihapöntössämme ja lauloi innokkaasti.

Sain ensimmäiset omat kiikarini huhtikuussa. Niiden merkki on Olympus ja kertoimet ovat 8*21. Niitten kanssa linnut tulevat kamalan paljon lähemmäs. Samana päivänä kun sain ne kiikarit, pihaamme tuli oikein isoja lintuja syömään maahan varisseita siemeniä. Äiti sanoo niitä sepelkyyhkyiksi (Columba palumbus), mutta minun mielestäni ne ovat isovatsalintuja.

Kiikareilla on muuten hassua katsoa väärinpäin.

Minäkin tykkään syödä ulkona - ketunleipiä (Oxalis acetosella).