Elviiran seikkailu

Ensimmäinen päivä
Tänä aamuna minä karkasin. Olin valmistellut hanketta viikon verran: tiesin, että joka päivä Isäntä lähti töihin viimeisenä - hän kävi vilkaisemassa minua aitauksessani, antoi nipun suolaheinää ja hetken kuluttua kuulin loittonevan auton äänen. Sen jälkeen minulla oli mainiosti aikaa keplotella ulos aitauksesta. En paljasta, millä tavoin onnistuin pakenemaan kilpikonnanvarmasta aitauksesta, mutta olin keksinyt keinon, jolla se onnistui jälkiä jättämättä.

Menin oikopäätä nurmikolle, jossa muistin päässeeni äskettäin herkuttelemaan apilankukilla, mutta ne olivat melkein kaikki jo kuihtuneet. Söin vähän apilanlehtiä ja suuntasin sitten alarinteeseen kohti liiteriä. Siellä herkuttelin ratamoilla.

Tarkoitukseni oli palata takaisin, mutta kun Auringon aletessa palasin aitaukselleni, ihmisiä ei ollut paikalla - enkä päässytkään itse takaisin aitaukseen. Joten kävelin muutaman metrin päähän pensasaidan alle ja kaivauduin pensaan juurakkoon.

Toinen päivä
Päivä valkeni helteisenä ja lähdin herättyäni uudestaan alarinteeseen ja sitten livahdin Naapurinmummun pihaan pensasaidan aukosta. Mummun takapihalla kasvaa salaattia ja muita herkullisia lehtiä, ja mässäilin oikein kunnolla. Sain tehdä sitä huomaamatta, sillä Naapurinmummu ei liiku pihalla, vain muutaman kerran päivässä hän käy tupakalla verannalla - ja se on talon toisella puolella. Kiertelin päivän uusilla laitumilla. Yhden kerran rusakko loikki illansuussa ohitseni. Se oli minulle vanha tuttu, joka vain vilkaisi minua: melkein joka päivä se kulkee kotipihassakin aitaukseni vierestä.

Auringon aletessa lähdin pihaa alaspäin ja tulin leveälle polulle. Siellä oli varjoisaa joten kaivauduin nukkumaan polunvarren tiheikköön.

Kolmas päivä
Nukuin pitkään koska paikka oli varjoisa. Vähän ennen puoltapäivää heräsin helteeseen ja jatkoin eteenpäin, missä näytti valoisalta. Yhtäkkiä tulinkin järven rantaan - olin pienen rantapenkereen päällä. Piti oikein jarruttaa, sillä pelkään jyrkänteitä. Kuikuilin hetken alas, peruutin vähän ja katsoin sitten kumpaankin suuntaan. Oikealla alkoi varjoisa metsä, mutta vasemmalla alkoi Kissalan Tädin puutarha. Nurmikko oli leikattu, siellä oli valoisaa ja mikä parasta - valtava määrä erilaisia värikkäitä kukkia! En voi vastustaa kukkia, ne ovat parasta herkkua, makeita ja ravitsevia! Tällaisena lämpimänä päivänä Kissalan Täti touhusi aina puutarhassa, ja lisäksi hänellä parhaillaan kyläili veljenpoika, joka kovasti piti kilpikonnista. Onneksi Kissalan puutarha on laaja, talo oli kauempana rannasta, ja ihmiset vain puuhailivat yläpihalla. Minä herkuttelin kaikenvärisillä kasveilla mättäiden takana. Lopuksi jatkoin matkaa rannan suuntaisesti. Kissalan pihan takana alkoi tiuha kasvillisuus ja kaivauduin nukkumaan heinämättääseen.

Neljäs päivä
Helle jatkui ja heräsin aikaisin kun Aurinko paistoi nukkumapaikkaani. Kymmenen kilpikonnan päässä rannasta kulki polku, jota hajusta päätellen käyttivät se yksi rusakko ja sitten kettu ja supikoira. Kävelin reippaasti ja pian tulin aukealle nurmikolle. Siinä oli taas jonkun piha, mutta näin kaukaista paikkaa en tuntenut. Ihmisiä ja autoa ei näkynyt, talo vaikutti tyhjältä. Omituista, vaikka ruoho oli leikattu. Kiertelin talon ympärillä, söin istutuksia ja sitten löysin oikean aarrepaikan: mansikkapenkin! Valtavia kirkkaanpunaisia mansikoita! Söin vatsani täyteen ja kaivauduin kokonaan maan alle mansikkapenkin pehmeään multamaahan nukkumaan.

Viides päivä
Helle jatkui edelleen - ja minä jatkoin mansikoiden parissa. Ihmisiä ei näkynyt. Myöhemmin jatkoin matkaa rannan suuntaisesti. Puskin läpi tiheiköstä ja ylitin matalan ojankin. Tulin taas leikatulle aukiolle, jolla sijaitsi mökki. Se oli sikäli erikoinen, että siinä ei ollut ikkunoita ja ovien sijasta siinä oli vain oviaukot. Ihmisiä ei ollut täälläkään. Ryhdyin syömään apiloita ja kävelin siinä rantaan. Siellä oli laudoista tehty lava ja kävelin katsomaan maisemia. Kummallakin puolella ympärillä näkyi vettä. Huomasin että alusta kellui vetten päällä. Lähdin kävelemään lautoja pitkin järven yli, mutta pelästyin himputisti, kun silta loppuikin kesken. Tykkään kyllä suihkusta ja lämpimästä kesäsateesta, mutta avoveteen en mene. Varovasti peruutin ja käännyin takaisin. Olipa mahtava tuntea kiinteä maa nelivarpaitteni alla. Tätä päivää tarpeekseni nauttineena kävelin uimarannan reunaan pienen kuusen alle nukkumaan. Illalla heräsin kun jokin iso eläin tömisteli lähellä. Se oli kettu, jonka olin joskus tavannut kotipihassakin. Kettu tuli luokseni, nuuhkaisi, mutta jätti rauhaan. Kokemuksesta se tiesi, ettei minunlaisestani kivestä saanut suupalaa.

Kuudes päivä
Oli kyllä hieno keli: helle sen kuin jatkui ja minä jatkoin rantapolkua pitkin, ja kohta olin taas mökin pihassa. Kokeneena mökkirosvona tarkastin pihan - täälläkään ei ollut ketään. Mässäilin salaatilla ja kukilla.

Iltapäivällä alkoi pilvistyä ja ilma viileni. Sitten alkoi täristä. Kuului kumeaa jyrinää joka loppui ja minuutin päästä alkoi uudestaan. Alkoi sataa. Kurkottelin ensin suihkusta nauttien ja juoden, mutta sateen yltyessä menin pensaanjuureen. Koetin kaivautua, mutta maa oli kovaa enkä päässyt kuin puoliksi piiloon. Sadepisarat viilensivät ja olo tuntui ikävältä. Ukonilma meni ylitse läheltä, piti kovaa pauketta ja minua pelotti aikalailla enkä saanut unta ennenkuin meteli loppui. Lopulta sateenropina jatkui ja vaivuin uneen.

Seitsemäs päivä
Kun heräsin oli sade mennyt ja Aurinko paistoi taas. Sää jatkui entistä kuumempana ja vikkelästi jatkoin toisen mökin pihaan, joka oli heti edellisen naapurina. Söin vain vähän suolaheinää, sillä olin vielä täynnä eilisestä. Pihan toisella puolella alkoi niin tiheä pensaikko, että käännyin pois rantareitiltä ja aloin kävellä hiekkatietä pitkin. Sen keskellä kasvoi vähän ratamoa ja söin niitä välipalaksi.

Sitten kuulin melua. Se oli kuin eilisen ukkosen ääni. Taivas oli silti sees eikä se paukahdellut pelottavasti kuin ukkonen. Ääni tuli edestäpäin ja kiinnostuneena kipitin eteenpäin. Ääni, kuin hurahdus, kuului uudestaan, lähempää. Lopulta hiekkatie nousi isolle tielle joka oli päällystetty sileällä kivellä. Ällistyneenä jäin ihmettelemään tätä kenttää. Hetken kuluttua huriseva ääni alkoi kuulua taas. Se voimistui, läheni ja sitten näin mikä se oli: auto! Hurjaa vauhtia se kiiti ohitseni, meteli kuulosti siltä kuin olisi ajanut aivan päältäni, ja vetäydyin salamannopeasti kilpeeni. Vasta tovin kuluttua uskalsin ulos - ja heti tuli uusi auto. Kun se oli mennyt, palasin hiekkatielle murkinoimaan ja vetäydyin kuusen juurelle pohtimaan. Alkoi jo kovasti nukuttaa mutta autoja huristeli lähellä myöhään yöhön ja ne pitivät hereillä. Tiesin, että niissä on ihmisiä joista tykkään ja päätin huomenna mennä tielle, että minut huomattaisiin.

Kahdeksas päivä
Tänään läksin tien yli. Kapusin asvaltin reunaan ja katselin kumpaankin suuntaan. Jonkin ajan kuluttua alkoi kuulua lähestyvän auton ääni. Kun auto ilmestyi mutkan takaa, lähdin tielle kiinnittämään huomiota. Olin myöhässä - auto oli jo mennyt kun kerkesin asvaltille. Autot ajavat uskomatonta ylinopeutta. Hölmistyneenä seisoin keskellä tietä kun alkoi kuulua uuden auton ääntä. Se tuli toisesta suunnasta. Kurkotin kaulaani että he huomaisivat minut. Meteli yltyi valtaisaksi, tuli suoraan kohti ja auto meni yli. Olin pitkän aikaa kuoressani ennenkuin varovasti kurkistin. Oli hiljaista, vain heinäsirkka siritti ja nyt otin jalat alleni. Piittaamattomia ihmisiä - kävelin kiiruusti tien toiselle puolelle karkuun. Siellä oli loiva ojanpenkka, josta pääsin ojanpohjalle. Jatkoin kävelyä kuivalla ojanpohjalla, muutama auto ajoi ohitseni tiellä. Sitten tuli vastaan hiekkatienhaara, jossa kiipesin ylös ja jatkoin sivutietä pitkin pois piittaamattomien ihmisten asvalttitiestä. Hiekkatien varrella varmasti asuisi ystävällisiä ihmisiä. Kotinikin oli hiekkatien varrella. Tietäisinpä vain missäpäin.

En kuitenkaan tavannut ihmisiä. Tie mutkitteli metsässä ja kun tuli nälkä, kävelin mättäikköön. Helle oli hirmuisen kova, mutta metsän varjossa oli mukava kävellä. Söin ensin heiniä, mutta sitten näin edessä herkullisia ketunleipiä. Niistä sain kylläkseni ja kaivauduin nukkumaan karhunsammalmättääseen.

Yhdeksäs päivä
Yöllä heräsin hirvittävään meteliin. Oli pimeää, ja vaikka pääni oli piilossa sammalikossa, välillä erottui huikaiseva valo. Ukkonen! En saanut enää unta. Ukkonen yltyi myrskyksi, loputtoman pitkän ajan salamoi viiden sekunnin välein ja minua pelotti. Sitä jatkui tunteja. Koskaan en ollut 18 vuoteni aikana ollut sellaisessa myräkässä. Kastuin, tuli kylmä ja sitten viimein vaivuin horteeseen.

Oli jo yli puolenpäivän kun virkosin lämpöön. Metsä höyrysi ja puista tippui pisaroita, Aurinko paistoi taas. Päästäinen sirisi lähellä ja lähdin liikkeelle. Eksyneenä harhailin mättäikössä, enkä löytänyt syötävää. Kerran kolme päästäistä juoksi kovasti sirittäen ohitseni.

Kun ilta alkoi viiletä, eilisiltaisesta viisastuneena etsin kunnon yöpymispaikan vanha kannon juurakon alta.

Kymmenes päivä
Lämmintä edelleen. Harhailin metsässä löytämättä muuta syötävää kuin vähäsen ketunleipiä. Risuinen mättäikkö oli hankalaa vaellusmaastoa. Rupikonna tuli sammalikossa vastaan. Jouduin nukkumaan kosteassa sammalmättäässä.

11. päivä
Monta päivää alavassa ja varjoisassa metsässä harhailtuani lähdin kävelemään ylärinteeseen ja tulin hakkuuaukean reunaan. Siellä löysin kapean polun, jota lähdin seuraamaan. Matkan edetessä tuli vastaan yhä enemmän muurahaisia, ja kiristin vauhtia. Se ei auttanut, ja pian huomasin miksi: polku lähestyi korkeaa muurahaispesää -se oli muurahaispolku! Muurahaisia oli kimpussani jo aika tavalla ja niiden puremat tekivät kipeää. Muurahaishappoa osui vasempaan silmään ja se kirveli pahasti. Käännyin poispäin pesästä ja muurahaisten polulta, aloin kauhuissani juosta karkuun. Puolisokeana se oli hankalaa. Tunsin kuinka monta muurahaista oli takertunut kaulaan ja takajalkoihin, ja puri haavoja polvitaipeiden herkkään nahkaan. Haavakohtia alkoi polttaa kuin tulessa. Pitkän aikaa juoksin, en enää tiennyt oliko takajaloissani vielä takertuneena ilkeitä muurahaisia vai ei. Haavojen kipu yltyi. Tuntui siltä, että loppuni on lähellä. Törmäilin puihin ja mättäisiin kun näin vain yhdellä silmällä. Lopuksi kaivauduin hakkuulla risukasaan kuolemaan.

12. päivä
Tästä päivästä en muista mitään. Olin luullakseni kuolleena.

13. päivä
Heräsin aika tokkurassa. Meinasin nukkua koko päivän, mutta iltapäivällä oli taas niin kuuma, että ryömin ulos kopistani. Mutta missä ihmeessä olin? Aitausta ei näkynyt eikä taloa. Sitten muistin, että minähän olin karannut ja eksyksissä. En nähnyt vasemmalla silmällä, sitä kutisi, ja takajalkoja sekä kurkkua kirveli kovasti. Nälkäkin oli. Painoin mieleeni risukasan sijainnin ja kävin syömässä heinää kun muuta ei ympäristöstä löytynyt. Haavaumat alkoivat kirvellä kävellessä, joten en tehnyt pitkää lenkkiä ennenkuin palasin risukasalle.

14. päivä
Päivä oli viileämpi kuin tähän asti, mutta oloni parantunut. Heräsin puoliltapäivin sammalmättäässä siihen, kun jokin iso eläin asteli lähellä. Kömmin ulos ja odotin viimein näkeväni jonkun ystävällisen ihmisen, mutta vielä mitä: tallustelijat olivat hirviä. Niitä oli kolme, ja valtavan isoja, suurempia kuin ihminen - auton kokoisia. Ne eivät kuitenkaan kävelleet päältäni niinkuin autot, ja paljon hiljaisempiakin olivat. Lähdin etsimään ruokaa metsästä, kun hakkuulla oli vain kuivaa heinää - vaan niukkaa oli metsässäkin. Sammalta riitti, mutta se on niin sitkeää ja mautonta, että sitä ei eläimillä ole tapana syödä. Sitten löysin sammalikosta sieniä. Mielihalulla ryhdyin mussuttamaan niitä. Ne olivat pieniä, suppilomaisia ja mehukkaita. Jonkin matkaa edettyäni löysin jotain aivan mahtavaa varvikosta - nätin keltaisia sieniä. Kun niitä nuuhki, haistoin taivaallisen hyvän tuoksun ja ryhdyin oitis syömään. Keltavahverot myös maistuivat paljon paremmilta kuin suppilovahverot, jotka maistuivat... sieniltä. Löysin kanttarelleja sen verran, että hyvä oli mennä nukkumaan lahokannon alle.

15. päivä
Jatkoin kävelyä metsässä ja tulin ojan reunalle. Kaasuvaivoja tuntui minulla olevan kovasti. Matka eteni ojan reunaa myötäillen ja tulin alavalle maalle lehtokuusikkoon, ei kuitenkaan mihinkään tiheikköön. Siellä oli pieniä aukioita ja lehtipuitakin. Maa oli kuin nurmikkoa, mutta heinää ei ollut leikattu. Söin joitakin sieniä, mutta sitten kun piti ruveta kakkaamaan, niin vatsa oli kovalla ja tuli vain pieniä mustia papanoita. Luulen, että se johtuu sieniruuasta, vaan sitten unohdin sen huolen niin nopeasti kuin olin keksinytkin, sillä löysin parhaimman näköisiä sieniä mitä ikinä! Ihastuttavan kirkkaanpunaisia! Niitä oli pakko maistaa ja heti. Olin jo syönyt sen verran, etten jaksanut jyrsiä kuin yhtä punasientä ennen kuin asetuin levolle tiheän näreen alle. Mutta huomenna jatkaisin punaisten herkkusienten parissa.

16. päivä
Aamupäivä valkeni hirvittävänä. Oli viileää ja olo oli muutenkin aivan kamala. Vatsaa ja päätä särki. Minulla oli kova hätä, mutta vain yli-inhimillisesti ponnistellen tuli ulos pieni papana. Sitten oksensin. Näin punaisen herkkusienikasvuston lähellä, eikä mieleni tehnyt enää yhtään sientä. En jaksanut lähteä etsimään kasviksia yhdellä silmälläni. Koetin kurkottaa kaulaani jotta näkisin lähellä jotain mehevää vihreää, mutta silloin meni taju.

Illansuussa heräsin. Vatsaa ei enää särkenyt niin paljon. Huomasin tuupertuneeni suojattomalle heinikkoaukolle ja laahauduin takaisin näreen juureen nukkumaan.

Yöllä heräsin uudestaan, nyt kirahtavaan ääneen jossakin lähellä. Taivaalla paistoi keltainen pallo, kuin sammunut Aurinko. Oli aikamoisen viileää. Kirahdus kuului uudestaan, ja tajusin, että sen päästäjä oli puussa jossakin yläpuolellani. Jonkin ajan kuluttua näin otuksen, kun se lennähti naapuripuuhun kirisemään: se oli valtavan suuri pöllö.

17. päivä
Yö oli ollut hyvin kylmä. Tiesin sen siitä, kun herääminen kesti erikoisen pitkään. Päivän lämmettyä söin vähän ruohoa ja lähdin kävelemään. Taas tuli vastaan oja, jonka vartta aloin seurata. Jouduin uudelleen sammalikkoiseen havumetsään. Kulkeminen oli nyt erityisen vaivalloista korkeiden mättäiden, sokeutuneen silmän ja viilenneen sään takia. Kosteissa paikoissa alkoi takajalkojen haavoja taas särkeä. Löysin onneksi ketunleipiä, mutta menin aikaisin nukkumaan. Illalla kuului taas pöllön ääni lähistöllä. Luulen että se seuraa minua.

18. päivä
Taas kylmä yö. Tunsin, että loppuni on lähellä ellei ilmasto muutu. Jatkoin kävelyä taas vähän matkaa. Syötäviä lehtiä on kovin niukasti, herkullisia kukkia ei missään. Loppuuko tämä kuusimetsä ikinä? Menin taas aikaisin nukkumaan kuusen juurikoloon. Siitä unesta tuli syvä.

21. päivä
Pitkään olin taas ihan sekaisin ennen kuin muistin kuka olin ja missä. Olin nukkunut erittäin sikeästi, ja vaikka Aurinko nyt lämmitti, tunsin, että ruumiini oli kylmä luuytimiä myöten. Onneksi Aurinko oli paistanut juurakon kohdalle. Oikaisin jalkani, käännyin ahtaassa kolossa ympäri ja ryömin sen suulle auringonvaloon. Hyvin pitkään katselin maisemia ennen kuin pystyin lähtemään liikkeelle.

Seurasin taas ojaa ja tällä kertaa tuli vastaan hiekkatie. Sille nousin lämmittelemään. Tien keskellä kasvoi joitakin kasveja, joiden nimeä en tiedä, mutta söin ne silti. Hiekkatietä pitkin pääsin ojankin yli. Tulin kohtaan, josta oli helppo pääsy ylärinteeseen. En tavallisesti lähde kiipeilemään mäkiä, mutta nyt sen matala kasvillisuus ja päivänpaiste saivat tekemään toisen päätöksen. Yhdellä silmällä oli helpompi suunnistaa valoisassa maastossa. Rinteessä kasvoi mustikoita ja söin niiden lehtiä. Mustikoitakin olisin valtavan mielelläni popsinut, mutta niihin oli erittäin vaikea osua kun käytössä oli vain yksi silmä.

Iltapäivällä mehiläishaukat seurasivat minua. Ne kiljuivat kovasti, mutta en ymmärtänyt siitä sanaakaan. Sitten yksi niistä laskeutui jonkin matkan päähän maahan. Minua aina kiinnostaa muitten tekemiset, ja lähdin kipittämään siihen suuntaan. Sain haukan näkyviini ja kurkotin kaulaani nähdäkseni sen puuhat. Haukka oli kaivamassa maata ja ympärillä pörräsi lauma ampiaisia – mutta haukka ei ollut moksiskaan! Hiippailin kauemmaksi ja etsin ison mättään, johon kaivauduin niin syvälle nukkumaan, ettei haukka saisi kaivettua minua ulos.

22. päivä
Viileä päivä. Kävelin kankaalla jonkin matkaa ja rinne alkoi laskeutua. Sitten tulin kalliojyrkänteelle ja meinasin livetä alas. Vetäydyin ja aloin seurata mäen lakea. Se laskeutui loivempana ja vastaan tuli kallioniityllä myös muutama varsi suurta herkkuani niittysuolaheinää. Söin ne kaikki, ja sitten kovan ähkimisen jälkeen sain tulostettua vähän kuitupitoista ruohonkorsipapanaa. Olisin mennyt heti nukkumaan, mutta vasta pitkän ajan kuluttua löysin suojaisen lahokannon alarinteestä. Kallioalue oli turhan avoin ja sen mättäissä asui pieniä muurahaisia.

23. päivä
Jatkoin matkaa alarinteeseen. Päivä lämpeni ja kävelin niin vilkkaasti kuin yhdellä silmällä suunnistaen – risuihin törmäillen – mahdollista oli. Tuokion kuluttua saavuin järveen rantaan! En tuntenut paikkaa, mutta varmasti olin nyt kodin lähellä! Lähdin kävelemään oikealle, missä kodin piti sijaita. Pitkän matkaa kuljin rannalla menevää eläinten polkua pitkin, syöden välillä joitakin leveitä lehtiä, ennen kuin tuli vastaan nurmikko ja mökki. Tämä näytti taas niiltä autiomökeiltä, mutta säikähtäneenä jäykistyin aloilleni kun rakennuksen kulman takaa tulikin ihminen! Olin tosi ilahtunut. Kurkotin jaloillani ja kaulallani, ennen kuin hän huomasi minut – ja kirkaisi. Hetken aikaa Täti päivitteli, että mitä ihmettä, ja kantoi minut mökille pahvilaatikkoon. Hän oli juuri lähdössä mökiltä Pääkaupunkiin, missä hän asui. Matkalla poikkesimme Kyläkaupassa ja Täti kyseli Kauppiaalta kilpikonnasta. Minua ei tunnettu sielläpäin, mutta Täti jätti lapun kaupan ikkunaan. Toivottavasti isäntäperhe ei huomaa sitä, on kiva päästä kaupunkiin.

24. päivä
Olin yötä pahvilaatikossa parvekkeella. Muistui mieleen kun pari vuotta sitten asuin aikaisemmalla isäntäperheellä Pääkaupungissa. Ahdasta, vaikka Täti oli kyllä kiva. Hän antoi minulle uuden nimen, Trumpettikaula, kun minä aina ilahtuneena kurkotin kaulaani kun ihmisiä tuli näköetäisyydelle. Aina kun kurkotin kaulaani, Täti antoi minulle banaania. Se on tosi herkkua, jota en kotona saanut. Kaipasin silti pihaa, suolaheiniä, apilankukkia ja omaa koppia, jonne oli mukava kaivautua omaan koppiin kuivien lehtien sekaan nukkumaan ja aamuaurinko herätti minut kun se aikaisin aamulla paistoi kopin katolle.

Iltapäivällä Täti sai selville Isäntäperheen puhelinnumeron! Olipa kiva päästä kotiin ja saunaan!

30. päivä
Illalla Soma ja hänen vanhempansa tulivat noutamaan minut. Pääsin kotona suihkuun ja saunaan, ja kiinni muurautunut vasen silmä avautui vähän. Takajalkojen arpia kipristi suihkussa, mutta oli kyllä hienoa nukahtaa saunaan kun lattialämmityskin oli päällä.

32. päivä
Kävin eläintohtorilla. Hän sanoi, että minulla oli sidekalvontulehdus, ja sain silmätippoja. Jalka-arpiini määrättiin voidetta ja lisäksi sain matokuurin, mikä oli aivan kamalaa. Matolääke on pahanmakuista, enkä millään ottaisi sitä. Minusta se on turhaakin, sillä vaikka ulosteeni oli metsästä tultua ollut pahanhajuista ja mustaa, niin se johtui kyllä sienistä. Kaksi kesää olen jo asunut ulkona, eikä sieltä mitään matoja tule. Nyt oli tosin jo niin kylmää, etten olisi enää ulkona tarjennutkaan

Karkumatkallani kävelin vain 680 metrin päähän kodistani, mutta kiertelin rannoilla, tiheiköissä ja mökkipihoilla paljon pitemmän matkan. Se järvi, jonka rannalta minut löydettiin, olikin naapurijärvi. Itse asiassa päädyin sadan kilometrin päähän, kun liftasin Tädin autoon. Se on aika hyvä temppu kun ottaa huomioon, että meillä nelivarvaskonnilla ei ole peukaloa!